Miksi suomalaisessa kulttuurissa miehet eivät saa itkeä? Hyvin moni sanoo (ei julkisesti, mutta kahden kesken puhuessa), että tietenkin miehet saavat itkeä ja toteavat, että itkeminen on hyväkin asia (se helpottaa). Silti yhteiskuntamme ei hyväksy itkemistä miehiltä – se on naisten juttu.

Lupaamani kuvat laskiaisriehasta. Samalla reissulla löytyi myös pari muuta kohdetta. Bonuksena autosta räpsityt kuvat Turunväylän onnettomuudesta – kaiken lisäksi auto oli sentään tulossa Helsinkiin päin.

TKK:lla on arkkitehtiosaston edessä (nyt varmaankin pienempiä, aurinko paahtoi melkoisen lämpimästi) muutama pieni jääveistos. Auringossa näyttivät melko upeilta, kannatti istuskella 1,5h odottamassa että maapallo pyörähtää vielä vähän. Parhaat-albumi taitaa saada täydennystä, kunhan ehdin katsomaan läpi.

“Ei sitä ole vaikea perustella. Se juttuhan löytyy suoraan kirjasta, viittaa vaan että ‘katso esimerkki nn’“. Ohimennen kuultu lause, asiana matematiikan kotitehtävä, jossa piti todistaa väite oikeaksi tai vääräksi. Sankariteekkariemme ratkaisuna oli kirjoittaa vastauspaperiin “kts. kirjasta sivu nnn”

“Ihan epistä! Sain nolla pistettä tehtävästä. Mulla oli mun mielestä ihan oikea tapa laskea se, ja silti assari antoi nollan siitä! Tää kurssi on ihan surkee.” selitti toinen harkkoihin mennessä kovaan ääneen jollekulle puhelimessa. Kaiken lisäksi harjoituspisteiden merkitys on melko olematon. Paljon harjoituspisteitä keräämällä voi saada pari pistettä (ei paria arvosanan korotusta) lisää tenttipisteisiin – joista lasketaan arvosana.

Tänään: kahdeksaksi luennolle. Ensimmäinen tunti meni kokonaan eilisen välikokeen kahden tehtävän käsittelyyn. Erittäin… hinaavaa. Toinen tunti (9-10) oli sarjojen integraalitesti. Blääh. 10-12: matikan harkat. N. 15 minuuttia hyödyllistä, lähdin 11 maissa syömään. 14-17: tietorakenteet ja algoritmit. Olikin ei-minulle-pakollisen suunnittelutehtävän esittely – pois. Helsinkiin katsomaan/kuvaamaan laskiaisriehaa. Lopputuloksena peukalot taisivat vähän paleltua (ei varsinaisesti paleltumia, mutta aika kipeät ja vähän tunnottomat). (Bongailen kuvia koneelle kunhan ehdin. Jokin saattoi jopa onnistuakin)

Lopputuloksena: vääntäydyin ylös kahdeksaksi täysin turhaan. Sain tänään aikaan: parisataa sivua juutalaisen professori Victor Klempererin toisen maailmansodan aikaisia päiväkirjoja (Haluan todistaa, WSOY, 2001). Eli käytännössä ei mitään.

Päätöksiä: kevääseen asti käyn kaikilla aamuluennoilla. Ensi vuodesta eteenpäin harkitsen vakavasti aamuiksi heräämistä – usein hyödyllisempää olisi nukkua tunti tai kaksi pidempään ja vastaavasti iltapäivällä lukea luentojen asiat itse.