Ihmisiä valmistuu lukioista, ammattikouluista ja ammattikorkeakouluista paljon huomenna ja erityisesti ylihuomenna (lauantaina).

Luvassa on hienoa säätä, riemua, sekavia tunnelmia, haikeutta ja joillain suruakin.

Miltä minusta tuntui pari vuotta sitten (uh, jo niin kauan aikaa, aika tosiaan kiitää) painaa lakki päähän reilu parinkymmenen muun uuden ylioppilaan kanssa? Valehtelisin, jos sanoisin että ei miltään. Vielä enemmän valehtelisin, jos kuvailisin sitä elämäni parhaaksi hetkeksi, aivan mahtavaksi tai vastaavaa.

Ylioppilaita valmistui tänäkin vuonna tietääkseni suunnilleen 30000. Tilastokeskuksen lukiokoulutuksen tilastojen mukaan vuonna 2005 tutkinnon sai 34058, joista hieman yli puolet naisia. Eiköhän Päivöläänkin kohta tule tasa-arvovaltuutettu valittamaan, miten näköjään on vääristynyt ylioppilaiden jakauma, poikia on enemmän. Syrjitäänkö täällä naisia?

Ylioppilaaksi valmistumisen hienoutta minulla vähensi huomattavasti tieto siitä, että useampi kymmentuhat ihmistä saa laittaa lakin ensimmäistä kertaa päähänsä silloin samoihin aikoihin. Lisäksi oma panostukseni tutkinnon saamiseen ei antanut kauheasti syytä olla siitä ylpeä. Jos ylioppilastutkinnon suorittamisen eteen – kahdessa vuodessa, jonka pitäisi lisäksi olla erittäin kova tahti – olisi pitänyt tehdä valtavasti töitä, olisin voinut tuntea olevani ylpeä saavutuksestani. Osittain aika kultaa muistoja, kyllä välillä oli varsin paljonkin tekemistä.

Töitä olisi pitänyt tehdä paljon enemmän, jos olisin halunnut – kuten osa haluaa, aivan vapaasti – lukion päättötodistuksen keskiarvoksi 10 (tai ainakin mahdollisimmn lähelle sitä) ja tavoitteena olisi ollut saada laudatur kaikista kokeista. Todettakoon, että ruotsista tavoitteena oli päästä läpi, ja sen saavutinkin – osaamisella, jolla nyt jälkikäteen ajatellen ei omasta mielestäni olisi ansainnut ylioppilastodistusta ilman kompensointia.

Silti oli hienoa saada laittaa lakki päähän ensimmäistä kertaa (toki sitä täytyi sovittaa ennen ostamista, mutta se on eri asia). Onhan se saavutus – ja jotain mitä kuitenkaan kaikki muut eivät tee. Esimerkiksi peruskoulun päättäminen samasta “saavuttaa jotain mitä muut eivät”-näkökulmasta ei ole yhtään mitään. Se sama hetki – rehtori julisti abiturientit ylioppilaiksi – avasi samalla valtavan määrän mahdollisuuksia, joista ainoa olennainen jatko-opiskelupaikka (teknilliselle) yliopistolle. Tosin sekin oli tiedossa jo aikaisemmin.

Huvitti muuten ylioppilastutkintolautakunnan sivu hinnasto. “Lyö tämän verran tiskiin, niin saat ylioppilastodistuksen”. Ja toki pari kurssiakin pitää suorittaa. Ja vähän osatakin asioita. Ylioppilaaksi valmistuminen on ehkä “tuottoisin” juhla: kaikki antavat rahaa lahjaksi, sillä harva keksii, mitä muuta uusi ylioppilas voisi tarvita – ja harva ylioppilas tietää mitä haluaisi silloin. Ylioppilaaksi valmistuvat ovat jo sen verran vanhoja (yleensä täysikäisiä), että mikään pikkusumma ei tunnu riittävän – 50 euroa on vielä pieni summa, paitsi kaikkein kaukaisimmilta sukulaisilta. Peruskoulusta valmistuessa ihmiset ovat vielä niin nuoria, että samanlaisia summia ei yleensä anneta, ja toisaalta useimmille (useimpien vanhemmille jne.) lasten tulevaisuus on vielä selvää, jolloin annetaan paljon hyötyesineitä. Yliopistosta valmistuessa on jo menossa työelämään (jos ei jo ole), “eikä siksi tarvitse rahaa, vaan parempi muistaa muuten”.

Ah. Helppo kysymys.

Lyhyt vastaus: koska nautin siitä.

Pitkä vastaus: koska pidän opiskelusta ja oppimisesta. Työelämässä toki oppisi paljon, mutta erilailla ja tavallaan suppeammin. Työelämässä oppisi käytäntöä enemmän, mutta se käytäntö on hyvin nopeasti vanhenevaa (vaikkapa käyttöjärjestelmät vaihtuvat nopeasti, pelkästään yhden käyttöjärjestelmän osaaminen hyvin ei anna kovin hyvää pohjaa. Koko koneen toiminnan ymmärtäminen on aivan eri asia). Pidän opiskelijaelämästä sellaisena kuin se minulla on. Ei “perinteistä” opiskelijaelämää bileineen, mutta rentoa, avointa ja hyvin hyvin vapaata.

Opiskelen itseäni varten. En tiedä, kuka “omistaa” koulutukseni, enkä tiedä kiinnostaako se edes – niin kauan kun kukaan ei voi tulla vaatimaan vastinetta siitä. Huolestun asiasta siinä vaiheessa, kun tulee laki jossa velvoitetaan kaikki verorahoilla kustannettuja kouluja käyneet työskentelemään n vuotta valtion määräämissä tehtävissä valmistumisen jälkeen.

Haluan olla “korkeasti koulutettu” – en vain nimikkeeltä, vaan osata mahdollisimman paljon mahdollisimman monesta asiasta. Täyspäiväinen opiskelu on mainio mahdollisuus. Opittava asia vaihtelee hyvin paljon, töissä lähes aina työtehtävät ovat kuitenkin melko rajoitettuja ja toistuvia.

… mutta silti en ensi vuonna opiskele erityisemmin. Enkä sitä seuraavanakaan, jos asevelvollisuutta lähden suorittamaan. Edelliset 13 vuotta on mennyt koulua käydessä ja opiskellessa, aika pitää taukoakin. Opintopisteitä on kertynyt aivan riittävästi, kiirettäkään ei ole.

“Kyseessä on anniskelualue, mukana ei saa tuoda omia naista, miestä tahi teekkaria väkevämpiä juomia”

Teekkari on erilainen.

Teekkarihaalarit päällä voi kävellä melkein mihin vain ja tehdä melkein mitä tahansa. Kukaan ei kysy eikä ihmettele. Teekkarikylässä voi kantaa mukanaan lähes mitä tahansa, eivätkä ihmiset edes käännä päätään – vain hullu kysyisi, mitä teette. Kannoin taannoin teekkarikylän wanhoja lankapuhelimia TKY:n sihteeristöstä kylään johdoista melko isoa ja sekavaa nippua. Vastaan tullut kaveri ei kysynyt “mihin hittoon sinä noita käytät”, vaan totesi “heh, onpas tutun näköisiä puhelimia”. Oletuksena kaikissa pöljyyksissä on, että ei kannata kysyä. Vastauksen saa kuulla (tai nähdä) jos saa.

Teekkarikylässä ihmiset ovat yleensä rentoja, avoimia ja kohteliaitakin. Valtaosa ei jaksa valittaa, jos juhlat jatkuvat vartin hiljaisuudesta yli. Tai tunnin. Jos seuraavana aamuna ei ole mitään tärkeää, ehkä useampi menee mukaan eikä valittamaan. Ohi kulkeville tuntemattomille ihmisille saatetaan puhua.

Haalarit päällä – tai ilman – voi hullutella ja tehdä outoja asioita. Lakki päässä (ja tietenkin ilmankin) voi olla arvokas ja kunnioittaa hienoja (ja joitain vähemmän hienoja) perinteitä. Akateemisissa juhlissa käyttäydytään hyvin (ainakin jatkoille asti).

Tehdään kaikkea melkein pöljää, eli vaikkapa lähdetään kiertämään Baltiaa. Tai muuten vain jokin tempaus, mitä muuten (tulevaisuudessa työelämässä tai aikaisemmin esim. lukioaikaan) ei voisi oikein kuvitellakaan toteuttavansa.

Teekkarina oleminen on elämää, vapautta, opiskelua, yhdessäoloa, ihmisten etsimistä, juhlimista, kunnioittamista, ilon tuottamista muille (ja toivottavasti samalla itsellekin), perinteitä, uusien perinteiden luomista, elämään valmistautumista.

Opiskelu on opiskelijan tehtävä, mutta ei suinkaan ainoa. Pelkkä opiskelu ja opiskelusta saatava osaaminen – esimerkiksi suhteet ja sosiaaliset taidot – eivät riitä erityisen pitkälle. Opiskeluaika on tavallaan elämän parasta aikaa: vapautta, samanhenkisiä ihmisiä, aikaa, itsensä etsimistä ja kehittämistä. Kaikki on selkeää, on selkeä päämäärä johon pyrkiä, eläminen ja oleminen on helppoa.

Teekkarina edustaa jotakin näkyvää – ja lisäksi ulkopuolisille näkymätöntä – josta voi olla ylpeä. Mutta toisaalta ei liian ylpeä. Elämää on teekkarien maailman ulkopuolellakin.

Voi eih! Lakkini sai tahroja. Tupsun kiinnike on pari senttiä liian edessä, ei pysy fiksusti olkapäällä (varsinkaan tuulella).

Olisin saanut sekalaisilta (tuntemattomilta) ihmisiltä merkittäviä määriä alkoholia, vain koska olen pitänyt teekkarilakkia päässä. Olen tullut puhallutetuksi kolmesti autoa ajaessa (vappuna). Sain taksikyydin sellosta. Olen saanut monta monta ihmistä hymyilemään. Jutellut useamman kuin yhden täysin tuntemattoman ihmisen kanssa. Saanut yllättyneitä kommentteja siitä, että en olekaan juonut/menossa juomaan.

Onko ollut sen arvoista? No todellakin.