Tiistaina oli TKK:n kylmälaboratorion sanojen muodostamiseen liittyvä MEG-tutkimus, johon osallistuin. Melko noloa: koneelta loppui kovalevy, odottelin melkein 1,5h että ongelma olisi korjattu ja koetta olisi pystynyt jatkamaan. Lopulta todettiin, että parempi jättää kesken. Ja kovalevy on kuitenkin nykyään niin kovin kallista.

Eilen oli Javan jatkokurssin suunnitelmademo. Kurssista puhuin jo aikaisemminkin.

Suunnitelmademossa palautettiin toteutettavan harjoitustyön tekninen suunnitelma ja perusteltiin assarille tehtyjä valintoja jne. Itse en joutunut/päässyt selittämään mitään omasta toteutuksestani. Kirjoitin suunnitelman ajattelematta sen enempää viimeisenä iltana ennen palautuksen deadlineä, n. 23:15-23:45, ja ehdin juuri ajoissa palauttamaankin. Assari piti suunnitelmasta ja antoi kiitettävän (arvostelu hylätty, -, 0, +, sain plussan).

Mtäh? Tein suunnitelman puolessa tunnissa. Kun luen sitä nyt, huomaa, että en ole ajatellut mitä teen. Ei kovin hyvin toteutettu, ei tulisi mieleenkään toteuttaa lopullista ohjelmaa noin. Tavallaan hävettää, millaiset suoritusvaatimukset on tietotekniikan opiskelijoille suunnatulla ohjelmoinnin jatkokurssilla. Ohjelmoinnin kurssilla arvostelu kuitenkin on toteutuksen tasosta, ei niinkään lopputuloksesta (esim. tietokonegrafiikka on hieman eri asia. Aivan sama miltä koodi näyttää, kunhan lopputulos on oikein).

Joskus tuntuu, että hautausmaat ovat ihmisten yritys päästä kohti kuolemattomuutta. Jättää muille muistutus olemassaolostaan. Minusta haudan pitäisi olla paikka, jonne voi mennä kunnioittamaan ihmisen muistoa. Ei julkinen muistutus ihmisestä, “älkää unohtako minua”. Ehkä kaikkein huvittavinta tähän liittyen oli 17-vuotias ihminen, joka oli varsin tietoinen siitä, mihin hänelle on ostettu hautapaikka. (Ja ei hautapaikan kuuluisi olla kauppatavaraa)

Pitäisi elää, mutta olla tietoinen kuoleman olemassaolosta. Hautausmaat ovat nykyään itselleni paljon arkisempia kuin ennen. Johtuu ehkä siitä, että pienenä hautausmaan näki kun sinne mentiin käymään, nyt esim. Ruoholahden kautta bussilla mennessä ei voi olla näkemättä.

On tavallaan sääli, että (enää) ei voi – voi, mutta “kukaan muu ei tee niin” – haudata ihmistä paikkaan, jonka vain läheiset löytävät ja tietävät. Vaikkapa sinne metsän reunaan syrjäiseen paikkaan, ei yleiselle hautausmaalle.

Jännä sivuhuomio: hautaustoimilain mukaan polttohaudatun tuhkien sijaintipaikka täytyy ilmoittaa rekisteriin. “Ripoteltu mereen paikassa se ja se” on varmasti erittäin olennainen tieto. Ruumiin sijaintipaikalla voi olla esim. rikostutkinnassa tai vastaavassa jälkikäteen merkitystä, tuhkalla tuskin.

Yllätyin hieman löytäessäni wanhan unohtuneen luonnoksen blogahduksesta (jostain kesän alusta).

On outoa huomata olevansa (positiivisesti) välinpitämätön monista asioista, jotka aikaisemmin olisivat pilanneet päivän. Enää ei jaksa suuttua, hermostua tai ärsyyntyä siitä, että jonkun normaali käyttäytyminen täyttää määritelmäni ärsyttävästä. Laiskuuskin on saanut jalansijaa erilailla kuin ennen, monia rutiininomaisia juttuja jää tekemättä turhina tai tulee tehtyä paremmin optimoidusti.

Olen kuvannut monta tuhatta kuvaa, käytännössä katsonut maailmaa kamerani etsimen läpi yhteensä aika monta tuntia – jos nopeasti otettuun kuvaan menee 2s, aseteltuun 10s, lopputuloksena olisi ehkä 19h. Olen tottunut kuvaamaan tavallisella kameralla. Mekaanisella zoomilla, mekaanisella tarkennusrenkaalla, optisella etsimellä, yksittäisiä kuvia.

Videokamera on yllättävän erilainen käyttää – käyttöä helpottaa huomattavasti rajaamisen intuitiivisuus ja tuntuma aukon, tarkennuksen ja zoomin käyttöön käytännössä. Valokuvia ottaessa rajauksen ja asettelun muutenkin pitää olla oikein se sekunnin murto-osa, joka menee kuvan ottamiseen, sekunnin kuluttua millään ei ole mitään väliä. Videota kuvatessa kaiken pitää olla kunnossa kokoajan. Kameran pitää olla jatkuvasti tärisemättä, aukkoa ei voi säätää, zoomaaminen on hyvin rajattua, tarkennuksen pitää olla kohdallaan. Automaattinen valkotasapaino ei toimikaan yhtä hyvin kuin valokuvia ottaessa. Käveleminen tai muuten liikkuminen/asennon vaihtaminen on käytännössä mahdotonta, samoin esim. kyykistyminen.

Ensimmäisillä kerroilla videokameralla kuvatessa sai lihakset melko jumiin – kamera on aika paljon painavampi (muutaman kilon) kuin järjestelmäkamerani (500g). Kädet ja hartiat eivät olleet ollenkaan tottuneet pitämään muutaman kilon laitetta paikallaan tärisemättä pidempiä aikoja.

Jos on mahdollisuus, kannattaa hankkiutua kokeilemaan myös isompia kameroita – sekä video- että tavallisia. Videokameroissa “isompi” tarkoittaa tässä kokoluokkaa “pidetään olalla”, tavallisissa tukevan kokoisia järjestelmäkameroita.