Jälleen yksi lukuvuosi – kolmas lukion jälkeen – päättyi. Viikolla oli logiikan ja fysiikan tentit, molemmat menivät varsin keskinkertaisesti, ei ainakaan hyvin. Viimeinen tentti oli keskiviikkona. Aamutentin jälkeen suoraan bussipysäkille ja kohti Nuuksiota.

Nuuksiossa oli retkeilyleiri, jonka sisällössä ei sinänsä ole erityisemmin kerrottavaa. Joitain uusia varsin hyödyllisiä asioita tuli opittua, mutta suurin anti oli luonnon rauha. Otaniemestä kävelymatkan päästä (tai fiksun pyörämatkankaan, niin että voisi esim. illan aikana käydä) ei löydy luonnosta paikkaa, johon autojen meteli ei kuuluisi.

Oli hienoa olla täysin erossa normaaleista rutiineista, kiireestä ja metelistä. Hyvin nopeasti erkaantui täysin arjesta ja ajatuksesta, että muutaman päivän kuluttua pitää mennä takaisin. Pidin puhelimeni pois päältä, joten ei tarvinnut miettiä sitäkään. Lisäksi en omista rannekelloa, joten kellonajasta oli hyvin harvoin mitään tietoa.

On outoa olla takaisin sivistyksen parissa. Tunkkaista ilmaa, paljon pahoja hajuja, hirveästi meteliä ja kiireisiä ihmisiä. Monia asioita katsoi ainakin hetken aikaa aivan erilaisesta näkökulmasta. Toisaalta monia asioita myös kaipasi, ehkä olennaisimpana lämmintä suihkua (ja puhdasta peseytymisvettä).

Kirjoitin aikaisemminkin syistä blogata. Päätin kirjoittaa tiiviimmän ja ajankohtaisemman postauksen samasta aiheesta.

Vaikka blogiani lukee moni muukin, kirjoitan tekstejä itselleni ja vain itselleni. Tärkeintä kirjoittamisessa on, että nautin siitä itse ja saan kirjoitettua itselleni ylös esimerkiksi sitä, millaisia ajatuksia päässäni on liikkunut. On vain ylimääräistä iloa huomata, että muutkin lukevat samoja tekstejä kerta toisensa jälkeen.

Alunperin aloitin blogin kirjoittamisen, koska pelkäsin julkaista tekemiäni asioita – esimerkiksi tekniset jutut ovat eri asia, niissä on absoluuttinen mittari hyvän ja huonon välillä. Alkuperäinen tarkoitus – oppia hyväksymään hieman isompi osa itsestään – on toteutunut. Olen oppinut jollain tavalla tuomaan tuotoksiani esille ja toisaalta myös hyvin paljon kirjoittamisesta.

Kiitos lukijoilleni, teitä on joka kuukausi yli viisikymmentä kertaa se määrä, jonka alunperin kuvittelin tätä lukevan (aivan alussa arvio oli “noin 10 ihmistä”). Poiketkaa myös vilkuilemassa kuvia.

Näin kolmen tanssijan tanssiesityksen. Yksi oli epävarma suorituksestaan ja osaamisestaan, toinen otti esityksen työnä ja suorituksena, kolmas nautti joka hetkestä, eikä antanut parin pienen virheen häiritä iloaan. Kaikki olivat mukana ilmaiseksi täysin vapaaehtoisesti.

Esityksen aikana ensimmäinen sai kiinni esiintymisen ja suorituksen ilosta ja epävarmuus alkoi kadota, toinen jatkoi työnomaisen suorituksensa tekemistä ja kolmannesta huokui riemua.

Miksei harrastusta voi lopettaa, jos siitä tulee työtä? Osa tuntemistani ihmisistä harrastaa vain koska vanhemmat haluavat, kaveritkin tekevät, muut olettavat että pitää siitä, ei uskalleta lopettaa tai yritetään epätoivoisesti väkisin saavuttaa se iloinen tunne joka muista näkyy.

Kirjoitin aikaisemmin siitä, miten fyysisesti elossa oleva voi olla silti kuollut. Uskotko kaiken mitä sinulle sanotaan? Jos joku kertoo keskustelussa vaikkapa “huoltoaseman koko vuorokauden tuotot menevät, jos varkaat vievät neljä täyttä bensatankillista maksamatta”, uskotko asian mukisematta vai nouseeko päähän kysymys “minkä kokoisella huoltoasemalla” tai “mistä tuo tieto on peräisin”?

Ovatko kaikki muut oikeassa? Jos jotain on “tieteellisesti tutkittu” (btw, yllättävän yleinen mainoslause kaikessa huuhaassa), onko se varmasti totta? Jos sen voi lukea kirjasta, pitääkö se paikkansa?

Itseäni ärsyttää sekä oma että muiden taipumus uskoa sokeasti aivan liikaa asioita. Toisaalta kyseenalaistaminen on kaksiteräinen miekka – jos kyseenalaistaa liikaa, ei pääse mihinkään, päinvastoin. Mitään toimivaa rajaa kyseenalaistamiseen en osaa määritellä.