‘Nuori mies päätyi selittämään kovaan ääneen vanhukselle, miksi vanhemman sukupolven on mahdotonta ymmärtää nuoria.

“Kasvoitte täysin erilaisessa ja alkeellisessa maailmassa. Me nuoret olemme kasvaneet internetin, älypuhelinten, television, lentokoneiden, ydinvoiman, lentokoneiden ja tehokkaiden tietokoneiden kanssa. Ihminen on kävellyt kuussa, robotteja on lähetetty Marsiin, lähes jokainen kolkka maapallolta on tutkittu.”

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen vanhempi tokaisi:

“Olet oikeassa. Meillä ei ollut noitakaan asioita kun olimme nuoria, joten keksimme ja toteutimme ne teille. Mitä sinä aiot tehdä seuraavalle sukupolvelle?”‘

Helsingin Sanomat ja New York Times.

Hesarin mukaan varakus tapahtui, NYT:n mukaan loppuvuodesta 2006 alkuvuoteen 2008. Hesarin mukaan korttien numeroita ei myyty, NYT:n mukaan tuntematon määrä kortteja on myyty. Hesarin mukaan luottokorttien tiedot vietiin kauppaketjuilta, todellisuudessa pääasiassa suurilta luottokorttimaksujen välittäjiltä ja loput muutamalta kauppaketjulta. HS:n mukaan tiedot siirrettiin “muun muassa Latviaan, Hollantiin ja Ukrainaan”, NYT:n mukaan Yhdysvaltoihin, Hollantiin ja Ukrainaan. Tiedot kerättiin ilmeisesti verkkoliikennettä tallentamalla, ei “kauppaketjujen tiedostoista”. Ei mitään älyttömän isoja eroja (HS oli sentään onnistunut arpomaan nimen, iän ja korttinumeroiden määrän oikein).

Plz, miksei HS voisi uutisoida täsmällisesti tai linkittää lähteisiin joissa on paremmin?

Kävin eilen ulkona kuvaamassa melkein ainoastaan makrolla. Siistiä käydä kävelemässä samoja paikkoja kuin aina ennenkin mutta löytää aivan uusia asioita ja yksityiskohtia. Aikaisemmin kodin ympäristö oli nähty juttu, eikä pahemmin huvittanut mitään kuvata.

Voin suositella 105mm:n makroa, mutta toisaalta syvyysterävyys jää melkoisen pieneksi: esimerkiksi tässä emolevyn pinta on tarkka, mutta pari milliä paksut komponentit eivät. Käsivaralla (tai jalustallakin) tarkennuksen saaminen oikein vaatii harjoittelua enemmän kuin aivan vähän.

Äsken 90-vuotias natsirikollinen tuomittiin elinkautiseen vuonna 1944 tehdystä joukkomurhasta. Hyvänen aika, natsirikollisten (ja muiden vanhojenkin ison mittakaavan rikoksia tehneiden) etsiminen ja oikeusistuinten eteen saaminen on enemmän tai vähemmän ammatti joillekuille.

Keskusteluissa kuulee säännöllisesti kritiikkiä siitä, että vanhojen tapausten kaivelu ja vanhusten tuomitseminen on turhaa ja typerää ajan ja voimavarojen tuhlausta. Samaa valitettiin esim. Bodom-järven surmien tutkimisesta – miksi kiusata vanhaa miestä, vaikka se olisi syyllinen niin eiköhän ole kärsinyt jo riittävästi.

Ei pointtina ole tarkoituksenmukaisen rangaistuksen saaminen syylliselle – montako vuotta “elinkautisesta vankeudesta” 90-vuotias enää joutuu kärsimään? Toinen vaihtoehto olisi kuolla parin vuoden päästä sairaalassa – vankilastakin toimitetaan sairaalaan, jos ei armahdeta samalla. Oikeusjärjestelmä kuitenkin toimii niin, että (järkeviä) ihmisiä rajoittaa rangaistukset. Jos isompia rikoksia – kymmeniä tai satoja murhia – annetaan anteeksi ja unohdetaan, seuraavassa mahdollisuudessa ja seuraavissa oikeudenkäynneissä vedotaan armahduksiin. Jos nyt osoitetaan, että rikoksen tekijöitä metsästetään hautaan asti, “eivät ne juuri minusta välitä” ei tunnu enää hyvältä perustelulta rikokseen.

Toki joukolla tehtynä moni asia ei sillä hetkellä tunnu miltään eikä rationaalinen ajattelu ja pohdinta onnistu. Kannattaa lukea Lucifer Effect (Philip Zimbardo, Random House, 2007).