Tuli käytyä uudestaan YLE:llä. Tällä kertaa kuultiin esitys siitä, miten digisiirtymä oli välttämätön, pelasti maailman, oli täydellinen, hienosti hoidettu, mutta sisälsi “muutamia pieniä korjattavia juttuja” (ei ihan näin, mutta esiintyjän asenne oli tämä). Kuultiin siitä, mihin YLEn palvelut ovat kehittymässä ja nähtiin siistejä studioita. Yksi kulmaus liikuntasalin kokoisen studion katon valaistuksesta (koko katto samanlaista, ei mitenkään valikoitu kohta):

Lisäksi bussissa matkustaminen on vähän synkkää.

Ja päivän blogausaiheisiin. Tänään puhumme kiireestä, johon jo aikaisemmin olemme kiinnittäneet huomiota. Erityisesti huomiota kiinnitetään kiireen turhuuteen.

(Uutistenlukijan ääni loppuu, sadunkertojan ääni alkaa)

Olipa kerran OUBS. Olipa kerran asia, jonka opin OUBSista hyvin konkreettisesti. OUBS on hyvin erikoinen (tai jopa erilainen) paikka. Tässä erikoisessa (tai jopa erilaisessa) paikassa jotkut ihmiset yrittävät kerätä (tai jopa keräävät) itselleen kunniaa/kunnioitusta haalimalla niin paljon tekemistä ja olemalla niin kiireisiä, että saavat loppujen lopuksi hyvin vähän aikaan.

(Tässä kohtaa pahoinpidellään sadunkertoja ja heitetään ulos ovesta. Ja jatketaan lukemista)

Hyvänä esimerkkinä edellisestä ilmiöstä on, että ei hoideta omaa pientä asiaa (“voitko järjestää tämän paikan”), vaan kulutetaan aika ympäriinsä vaelteluun ja muiden juttujen pikkuasioiden tekemiseen. Lopuksi todetaan että “en ehtinyt tekemään omaani kun autoin kokoajan kaikkia muita, voitteko auttaa tässäkin paikassa?”. Kukaan muu ei voi kieltäytyä, koska henkilö on kieltämättä käynyt näyttäytymässä muuallakin monta kertaa, vaikkapa nostamalla yhden roskan roskikseen ja jatkamalla seuraavaan paikkaan.

Ihmiset haluavat, että muut kunnioittavat. En tiedä miksi, se on vain ilmiö. Moni ei suostu asiaa tunnustamaan. Mikä ei ole yllätys, ei ole turha idea vähätellä tuollaista – ja kerätä sillä pisteitä muilta. “En minä halua, että muut kunnioittavat minua, ei sillä ole mitään väliä” – “miten se uskaltaa asennoitua noin, vähän rohkeaa”.

Naurettavaksi OUBSin (tai joidenkin OUBSilaisten) kiireen tekee se, että enemmän aikaa menee kiireestä valittamiseen kuin kiireitä aiheuttavien asioiden hoitamiseen. Ja toisaalta täysin toissijaisiin asioihin.

Lisäksi kiireestä valittamisella hankittua stressiä ja pahaa oloa täytyy tietenkin purkaa. Ja kun purkaminen tapahtuu hyvin usein OUBSin tiloissa (esim. pelaten tai elokuvia/sarjoja katsellen), sekä valittaminen että purkaminen ovat “töiden tekemistä”, jolloin ‘on tullut koko päivä tehtyä ihan sikana kaikkea’.

Jos kiireestä valittaminen (ja toteamukset “nyt on ihan sikana tekemistä”) jätettäisiin kokonaan pois, sovittaisiin työajat (tehdään joko töitä tai ei tehdä, ei välimuotoa “teen vähän töitä ja vähän muuta kokoajan”), kiire vähenisi huomattavasti. Koska ihmiset saisivat huomattavasti enemmän aikaan.

Aivan sama ilmiö näkyy hyvin monessa muussakin paikassa. Kiire on olemassaolon ehtona töissä – jos sinulla ei ole kiire, saatat olla turha ja sinut voidaan irtisanoa ensimmäisenä. Jos tekemistä on niin paljon, että kaikkea ei ehdi tehdä, sinun täytyy olla tärkeä, koska kukaan muu ei kuitenkaan voi kaikkia niistä asioista hoitaa. Viis siitä, että osa jää tekemättä. Kun on kiire.

Disclaimer (on olemassa hyvin suuri todennäköisyys, että yksi tai useampi (tai jopa kaikki) kanssaeläjäni lukevat tämän ennemmin tai myöhemmin – eikä tarkoitukseni ole loukata ihmisiä): en kiellä, että OUBSissa ei olisi oikeasti paljon tekemistä. En väitä, että itse saisin aikaan eniten tai edes paljon. Enkä väitä, että itse en tekisi aivan samaa. Enkä olevani täydellinen. Tai että tämä postaus ei olisi jossain määrin katkera.

Koska yritän pidättäytyä “yksi postaus/päivä”-politiikassani, tämäkin kertoo eilisen tapahtumista. Onneksi kuitenkin lasken vuorokauden vaihtumisen blogissa puolesta yöstä, joten viive ei ole erityisen pitkä.

Eilen (perjantaina) käytiin koko OUBSin voimin katsomassa mitä löytyy YLE Extralta. Lyhyesti: OUBSissa on parempi studio (omg), huonommat kamerat (ylläri), isommat tilat ja parempi tietohallinto. YLEllä on yllättäen rutiinia ja toimivat käytännöt asioiden tekemiseen. Kalliimmat laitteet mahdollistavat kivempia – vähemmän purkka- – ratkaisuja. Isompi määrä ihmisiä editissä (ohjaaja, kuvaussihteeri, äänimies, inserttityyppi) poistavat kiirettä melko paljon.

Ihmiset olivat katkeria – irtisanominen uhkaa, ja kanava lakkautetaan. Kanava lakkautetaan, että saadaan tilaa YLE 1:n toiselle lähetysversiolle. Naurettavaa, olisivat lopettaneet vaikka FST:n. Ei sillä, enpäs ole YLE Extraakaan katsonut.

Muutaman kerran YLE on enemmän tai vähemmän huvittanut uutisissa. Asenne TV-maksuun entistä myönteisempi. TV-lupamaksuja irtisanottu tuhansittain. Valtion pitäisi korvata YLElle rahat, joita ihmiset eivät ole kiinnostuneita maksamaan siksi, että ei kiinnosta katsoa enää. TV-lupamaksujen keräämistä pitäisi kiristää. Muuta silmiin osunutta oli esim. YLE rajaa verkkopalveluaan tv-maksun maksaneille.

Yleisradion idea on sinänsä tarpeellinen – valtiolle luotettava ei-kaupallinen tiedotuskanava, joka ei rupea kiristämään valtiota, jos jotain pitää kansalle välittää. Yleisradion tehtävä ei kuitenkaan pitäisi olla lähettää kaikkea mitä ihmisiä kiinnostaa katsoa – kaupallisetkin kanavat osaisivat valita mikä ihmisiä kiinnostaa katsoa. Esim. uutisten lähettäminen valtion hallinnoiman kanavan kautta voi olla hyvä asia, tai sitten ei. Herää kysymys, tarvitaanko valtion omistama ei-kaupallinen kanava, joka valitsee mitä ihmisten päähän laitetaan ja mitä ei.

Muutenkin TV:llä on paljon huonoja puolia. Kun tarkoitus on että kaikki voivat katsoa ja ymmärtää, kaikki pitää pureskella mahdollisimman valmiiksi, jolloin kenenkään ei tarvitse miettiä mitään. Voi vain tuijottaa TV:tä ja syöttää aivoilleen valmista tietoa, johon uskotaan sokeasti. Esimerkiksi kirjoja harvoin tarvitsee rajoittaa samalla lailla, vaikka kirja olisi vaikeampi ymmärtää, kuka vain voi lukea sen uudelleen. Kaikkien pitää pystyä ymmärtämään TV-lähetyksen sisältö ensimmäisellä yrityksellä. Todettakoon, että on paljon kirjoja joita olen joutunut lukemaan monta kertaa, että edes osa sisällöstä olisi avautunut.

Hyvä puoli on, että OUBS ei näin tee – meiltä hyvin harvoin tulee mitään infoa mistään oikeasta asiasta. Ja jos tulee, suurin osa ei ymmärrä sitä.

Jopas oli, ylioppilaskuntamme (TKY) täytti 135 vuotta. Tapahtumaa juhlittiin – yllättäen, tänäkin vuonna – vuosijuhlilla.

Olin kuvaamassa n. kolmesta melkein yhteentoista. Ei ole tullut juhlakenkiä pahemmin pidettyä pitkään aikaan (viimeeksi hieman alle puoli vuotta sitten lakkiaisissa n. pari tuntia). Otti jalkoihin.

Nyt on selkäkin kipeä, kameran piti olla kahden metrin korkeudessa jalustalla, ja sen käyttäminen vaati vähän kurottelua. Kuvaaminen meni ainakin omalta osaltani melko hyvin, jonkun verran tuli sähläyksiä (nauhoittaminen alkoi liian myöhään/kamera tärähti/tarkennus pielessä/rajaus huonosti/zoomausta kesken kuvaamisen).

TKY:n vuosijuhlia ei ole ilmeisesti ikinä ennen kuvattu (videolle, valokuvia toki on suuret määrät). OUBS ei ole koskaan kuvannut, ja esim. arkistonhoitajien ja muiden TKY:n pitkäaikaisempienkin toimijoiden tiedossa ei ollut yhtäkään kuvauskertaa. Pääsimme jälleen toteuttamaan varsinaista tehtäväämme – teekkarikulttuurin ja -toiminnan taltioimista.

Nyt on seitsemän tunnin nauhaa leikattavana. Uhhuh.